Vuorokauden vaihtuessa

Kamalan pitkä päivä takana. Valvoin eilen Teijan kanssa melkein aamukahteen, Teija teki kotitehtäviään ja minä painin kesätyöhakemusten kanssa. Aamulla heräsin yhdeksältä silmät ihanasti sikkurassa. Aamiaisen jälkeen sain raahattua luuni asuntolaan (jahkailuun oli mennyt jo monta päivää). Kävin siellä ensin suihkussa (asuntolan suihkua tulee ikävä!) ja menin sitten äkisemään asuntolan johtajalle takuuvuokrastani. Yllätyksekseni minun ei tarvinnutkaan alkaa syömälakkoon saadakseni omani takaisin, vaan rahat palautetaan samalla kun jätän avaimet helmikuun lopussa.

Asuntolalta heivasin itseni RGSL:n suojiin loppupäiväksi. Ohjelmassa oli luentoja iltaseitsemään, siinähän se aika leppoisasti menikin, useamman kahvikupillisen voimin. On kammottava tunne, kun luennolla alkaa vääjäämättä luisua hämärään horteeseen, eikä sitä voi estää mitenkään, ei vaikka kaivaisi kynnet kämmeniin. Ymmärryksen ylle laskeutuu sumuseinämä, joka häipyy vasta kun kokee heräämissäpsähdyksen - ja sitä ei voi taikoa esiin, se tulee jos on tullakseen. Säpsähdyksessä keho "nytkähtää" hereille: aivan kuin astuisi tietoisuuden alemmalta portaalta takaisin kynnyksen yli. Silmät räpsähtävät auki ja maailma ympärillä on taas aivan kirkas. Onkohan unikeskuksessani jokin häiriö? Vai ovatko opiskelijat aina kokeneet samaa?

Olin takaisin asunnolla ennen kahdeksaa. Tein kananmunasalaattia ja join teetä, järjestelin valokuvia. Vietän tätä nykyä huolestuttavan paljon aikaa tietokoneella. Sieltä löytyvät päivän lehdet, kontaktit kotimaahan ja vaihtarikavereihin, opiskeluasiat, viihde ja hömppä - oikeastaan hurjan iso siivu elämästäni. Miten ne ennen pärjäsivät ilman läppäreitä? Toki luen myös sitä ainoaa kirjaa, jonka otin mukaan Suomesta (Margaret Atwoodin kirjoituskokoelma Curious Pursuits), mutta pian sekin alkaa olla aika lailla pläräilty. Ostelisin kirjoja kuin hullu, jos niitä löytyisi! Englanninkielistä kirjallisuuttahan ei ole valtaisissa määrin tarjolla täällä, olisi hyvä jos osaisi venäjää.

Vatsani askarruttaa minua. Minulla on epämukava tunne, että se on hieman vöyrtynyt siitä kun tulin tänne. Ei suunnattomasti, mutta kumminkin niin, etteivät sammarit sujahda ylle yhtä vaivattomasti kuin ennen. Näköjään olen ottanut kakkupuodeista kaiken irti... Itseään ei pidä ottaa turhan vakavasti. Ihan hyvä silti, etten viivy täällä puolta vuotta :)

Teija nukkuu jo. Voisi olla aika antaa unen tulla. Enpä saanut kummempia havaintoja aikaan tänään... Olisin toki voinut keskustella ajankohtaisesti myös siitä tosiasiasta, että Latviaa kurittava taloudellinen kriisi on saanut poliittisen muodon: maan hallitus joutui eroamaan luottamuksen puutteessa. Vähän noloa tunnustaa, mutta nämä valtiota ravistelevat sotkut eivät ainakaan vielä perusvaihtarin yksinkertaisessa elämässä näy. Kuljen koulusta kauppaan ja asunnolle, pesen vaatteitani ja toisinaan iltaisin juon kavereiden kanssa olutta. Ja odotan, josko näkisin edes vilauksen keväästä ennen lähtöäni.

***

Viime lauantaina kävin Teijan ja Julian kanssa Daugavan toisella puolella, viimeinkin! Oli upean aurinkoinen päivä, ja Teijan piti kerätä luonnonmateriaaleja käsityöopintojaan varten. Etsimme jännittäviä kuivuneita kasveja ja risuja puhtaasta lumesta Teijan tiedekunnan läheltä. Kävelimme hyvän matkaa ihmeellisen rauhallisessa talvisessa metsässä ja vierailimme vielä kasvitieteellisessä museossa. Olihan siinä itse asiassa jo kelpo kimpale kevättä!

Teija ja Julia keräämässä talven törröttäjiä.

Minä ja mustikanvarvut.

Julia opiskelee maantiedettä ja tietää kasveista paljon.


Varjomme metsätiellä. Lyhyin on tietenkin Sanna.

Puutarhassa on aina kesä.

Kun kaukaa aivan tavallisen näköistä kukkaa erehtyy tarkastelemaan läheltä, siinä voisi olla tuntikausia. Katsokaa nyt! Ja jotenkin se vain tietää, miten tuollaiseksi kasvetaan.

Evästauolla saimme seuraamme kiltin ja pulskan kissan, jolla oli suuri halu työntää nenänsä Julian voileipiin.