Riian aamu aukeaa pilvisenä ja sateenharmaana. Minä olen kamalan väsynyt. Viimeisten kolmen yön aikana unta on kertynyt yhteensä 17 tuntia. Tuntuu vain jotenkin siltä, ettei tässä enää ole aikaa hukattavaksi, että haluan olla hereillä niin paljon kuin mahdollista... Vaikka jossakin vaiheessa sekin sitten tietysti kostautuu.
Eilen vietin lähtöjuhliani. Halusin pitää illan pienimuotoisena ja mukavana. Onnistui hienosti! Täällä oli vielä kokkailu meneillään, kun vieraita alkoi tulla. Väki ahtautui uunin lämmittämään keittiöön syömään, juomaan ja juttelemaan. Olin laittanut kutsut niille, joiden kanssa olen eniten ollut tekemisissä täällä, ja melkein kaikki tulivat: JP, Vassilena, Sami, Federica, Michele, Nigina, Stefanie, Massimo (tuplan toinen puolikas!), Megan, Laura, Magda, Ina, Ansgar, Julian, ja oman asunnon väki, eli Jana, Teija, Julia ja Zuzanna.
Halusin ruokkia vieraitani suomalaiseen tyyliin. Tein turkinpippurikeksejä, savulohella täytettyjä hapankorppurullia ja karjalanpiirakoita + munavoita Teijan kanssa. Lisäksi tyrkyllä oli lakritsaa, leipäjuustoa ja lakkahilloa. Outo ruoka upposi hyvin kansainvälisiin napoihin: varsinkin karjalanpiirakkavati tyhjeni pikavauhtia. Täksi päiväksi ei jäänyt mitään :)
En tiedä, johtuuko kaikki siitä, että olen ensimmäisenä lähdössä täältä, mutta sain ylenpalttisen kasan läksiäislahjoja. Ja millaisia! Neljä (luitte oikein) erilaista turistisnapsilasia, latvialaisen rockbändin cd:n, omin käsin huovutetun pikku nallen, suomalaisia ja latvialaisia karkkeja, virkatun koristekukan, pienen pahvisen valokuva-albumin ihanilla vaihtarivalokuvilla ja ehkä liikuttavimpana kaikista kartonkivihkosen, johon jokainen oli piirtänyt ja kirjoittanut oman läksiäistervehdyksensä. Minä vähäsen itkin, eikä se johtunut pelkästään punaviinin tunteita herkistävästä vaikutuksesta.
Pää on unen puutteesta sumea, mutta jotenkinhan tämäkin täytyy pukea sanoiksi... Oloni on vähintäänkin ristiriitainen. Minulla on kova ikävä ja halu päästä Suomeen nauttimaan kevään valosta ja asettumaan arkielämään. Ja kuitenkaan en tahtoisi mennä mihinkään täältä. Nyt kun hetki lähestyy, en oikeastaan edes ymmärrä, että olen lähdössä..
Olen ollut poissa kolme kuukautta, ja tavallaan se tuntuu kolmelta vuodelta. Tämän täytyy olla jokin aikavääristymä. Sillä vastahan minä otin taksin lentokentältä asuntolalle, menin jännittyneenä ensimmäiselle kielikurssitunnille, hytisin tammikuun pakkasissa, osallistuin ensimmäisiin vaihtarijuhliini täällä! Se oli aivan äsken, kun kävelimme ensimmäistä kertaa niskat kenossa ihmettelemässä vanhaakaupunkia, opettelimme käymään latvialaisessa supermarketissa ja tuskailimme paikallisen asiakaspalveluasenteen kanssa. Ja vastahan minulla oli vieraitakin kotoa...
Ainakin saan olla onnellinen siitä, että pääsin kokemaan todellisen vaihtarihengen, sen ihmeellisen taikakuplan, johon vaihdossa ollessa pääsee uppoamaan, jos käy hyvä tuuri. Tutustuin ihastuttaviin, aitoihin ihmisiin, joiden kanssa sain viettää paljon aikaa. Tuntui hyvältä kuulla heidän suustaan, että myös he jäävät ikävöimään minua.
Varmasti palaan Riikaan jonakin päivänä. Ja yhtä lailla on selvää, että tätä aikaa ei saa enää takaisin: toiset jäävät tänne vielä kesään asti, minun osaltani vaihto-opiskelu oli aika lailla tässä. Se on vain yksi hetki elämässä, kallis ja arvokas kokemus. Mutta kotiin viemisinä minulla on sentään kaiken muun hyvän lisäksi pino muistoja ja postiosoitteita - ihan vain siltä varalta, että joskus lähtisi kiertämään Eurooppaa...
