Kotiinpaluu

Kotona. Olen palloillut Suomessa pari päivää. Lumeen ja mäntyihin alkaa kai pikku hiljaa tottua, ja pahin, viimeisten Riian-päivien valvomisesta johtuva hysteerinen väsymys väistyä. Väliin on tullut kuivailtua kyyneleitä, sitten taas muistot ovat jo hymyilyttäneetkin.

Jana, Vassilena ja JP saattoivat minut sateisena sunnuntaiaamuna lentokentälle. Hyvästien jättäminen on aina murheellista, mutta erityisen pahalta se tuntuu silloin, kun joutuu lähtemään pois kesken kaiken. Onneksi olin kotona jo muutaman onton tunnin jälkeen. Oulunsalon kentällä rojahdin vastaan kävelevän Akin syliin itkemään. Nyt, kun olen saanut levättyä, olo on jo seesteisempi. Mutta kaikesta toipumiseen menee silti hieman enemmän aikaa kuin olin aluksi ajatellut. 

Sain eilen tietää, että viimeinenkin RGSL:n tentti meni läpi. Jospa sen voimalla jaksaisin purkaa matkatavarani - ne ovat yhä levällään olohuoneen lattialla. Kaikenlaista minä ehdinkin mukaani kerätä kolmessa kuukaudessa... Tärkeimpiä tuomisia ovat kuitenkin ne, jotka eivät paina mitään - niitä minä kannan pääni sisällä.

Edessä on vielä jonkin verran paperityötä ja kaavakkeiden palauttelua kotiyliopistolle. RGSL:n kaltaista mahdollisuutta olisi Lapissakin hyvä hyödyntää enemmän. Olisi nimittäin aikamoinen synti, jos minun jälkeeni ei muita vaihtareita Riikaan lähtisi. Se kun on upea kaupunki! Ja Baltia, vaikka niin lähellä onkin, ei vaihtokohteena ole sieltä tavallisimmasta päästä muutenkaan. Tämä kaikki on tietysti omien kokemusteni värittämää... mutta aina ei tarvitse kiiruhtaa toiselle puolen maailmaa löytääkseen jotakin ikimuistoista. 

Läksiäiset

Riian aamu aukeaa pilvisenä ja sateenharmaana. Minä olen kamalan väsynyt. Viimeisten kolmen yön aikana unta on kertynyt yhteensä 17 tuntia. Tuntuu vain jotenkin siltä, ettei tässä enää ole aikaa hukattavaksi, että haluan olla hereillä niin paljon kuin mahdollista... Vaikka jossakin vaiheessa sekin sitten tietysti kostautuu.

Eilen vietin lähtöjuhliani. Halusin pitää illan pienimuotoisena ja mukavana. Onnistui hienosti! Täällä oli vielä kokkailu meneillään, kun vieraita alkoi tulla. Väki ahtautui uunin lämmittämään keittiöön syömään, juomaan ja juttelemaan. Olin laittanut kutsut niille, joiden kanssa olen eniten ollut tekemisissä täällä, ja melkein kaikki tulivat: JP, Vassilena, Sami, Federica, Michele, Nigina, Stefanie, Massimo (tuplan toinen puolikas!), Megan, Laura, Magda, Ina, Ansgar, Julian, ja oman asunnon väki, eli Jana, Teija, Julia ja Zuzanna.

Halusin ruokkia vieraitani suomalaiseen tyyliin. Tein turkinpippurikeksejä, savulohella täytettyjä hapankorppurullia ja karjalanpiirakoita + munavoita Teijan kanssa. Lisäksi tyrkyllä oli lakritsaa, leipäjuustoa ja lakkahilloa. Outo ruoka upposi hyvin kansainvälisiin napoihin: varsinkin karjalanpiirakkavati tyhjeni pikavauhtia. Täksi päiväksi ei jäänyt mitään :)

En tiedä, johtuuko kaikki siitä, että olen ensimmäisenä lähdössä täältä, mutta sain ylenpalttisen kasan läksiäislahjoja. Ja millaisia! Neljä (luitte oikein) erilaista turistisnapsilasia, latvialaisen rockbändin cd:n, omin käsin huovutetun pikku nallen, suomalaisia ja latvialaisia karkkeja, virkatun koristekukan, pienen pahvisen valokuva-albumin ihanilla vaihtarivalokuvilla ja ehkä liikuttavimpana kaikista kartonkivihkosen, johon jokainen oli piirtänyt ja kirjoittanut oman läksiäistervehdyksensä. Minä vähäsen itkin, eikä se johtunut pelkästään punaviinin tunteita herkistävästä vaikutuksesta.

Pää on unen puutteesta sumea, mutta jotenkinhan tämäkin täytyy pukea sanoiksi... Oloni on vähintäänkin ristiriitainen. Minulla on kova ikävä ja halu päästä Suomeen nauttimaan kevään valosta ja asettumaan arkielämään. Ja kuitenkaan en tahtoisi mennä mihinkään täältä. Nyt kun hetki lähestyy, en oikeastaan edes ymmärrä, että olen lähdössä..

Olen ollut poissa kolme kuukautta, ja tavallaan se tuntuu kolmelta vuodelta. Tämän täytyy olla jokin aikavääristymä. Sillä vastahan minä otin taksin lentokentältä asuntolalle, menin jännittyneenä ensimmäiselle kielikurssitunnille, hytisin tammikuun pakkasissa, osallistuin ensimmäisiin vaihtarijuhliini täällä! Se oli aivan äsken, kun kävelimme ensimmäistä kertaa niskat kenossa ihmettelemässä vanhaakaupunkia, opettelimme käymään latvialaisessa supermarketissa ja tuskailimme paikallisen asiakaspalveluasenteen kanssa. Ja vastahan minulla oli vieraitakin kotoa...

Ainakin saan olla onnellinen siitä, että pääsin kokemaan todellisen vaihtarihengen, sen ihmeellisen taikakuplan, johon vaihdossa ollessa pääsee uppoamaan, jos käy hyvä tuuri. Tutustuin ihastuttaviin, aitoihin ihmisiin, joiden kanssa sain viettää paljon aikaa. Tuntui hyvältä kuulla heidän suustaan, että myös he jäävät ikävöimään minua.

Varmasti palaan Riikaan jonakin päivänä. Ja yhtä lailla on selvää, että tätä aikaa ei saa enää takaisin: toiset jäävät tänne vielä kesään asti, minun osaltani vaihto-opiskelu oli aika lailla tässä. Se on vain yksi hetki elämässä, kallis ja arvokas kokemus. Mutta kotiin viemisinä minulla on sentään kaiken muun hyvän lisäksi pino muistoja ja postiosoitteita - ihan vain siltä varalta, että joskus lähtisi kiertämään Eurooppaa...

Läpi

Tentti meni läpi, enkä edes saanut huonointa arvosanaa... Nyt siis 4,5 opintopistettä lisää kärryssä.

Eläinmaailman ihmeet

Kylpyhuoneessamme oli tällä viikolla vilkasta keskustelua herättänyt vieras.


Mikä olisikaan ihanampi löytö aamulla suihkuun mennessä? Minä onneksi kuulin tuosta vasta jälkeenpäin, ja sain sitten ihmetellä tyttöjen ottamia kuvia.

Helmikuussa muuttosiivousta tehdessämme löysimme kyllä asunnosta rotanmyrkkyä, ja onhan noissa seinissä pari pientä reikääkin, mutta koska sitä nyt tällaista odottaa! Tätä ennen emme olleet nähneet tai kuulleet yhtään mitään. No joo, eihän se tietenkään tarkoita, etteikö meillä olisi ylimääräisiä kämppiksiä ollut jo pitkään...

Miksi se oli tuohon päättänyt henkensä heittää, sitä emme tiedä. Julia soitti vuokraisännälle, joka kävi noutamassa raadon pois ja jätti kylppäriin myrkkysiemeniä. Vaan pelkästään sillä ongelma ei taida ratketa. Suihkukaapin alla on nimittäin ihmeellinen viimeistelemätön sorakasa, joka kaiketi ulottuu seinärakenteisiin asti. Oletettavasti vipeltäjät tulevat jostakin sieltä, sillä toissa yönä kylpyhuoneessa tehtiin jo toinen havainto: tällä kertaa ihan elävästä elukasta. Ja arvattavasti tämä on vasta alkua... Rottahan on yhdyskuntaeläin.

Uh. Olen tavallani ihan tyytyväinen, että matkustan pian kotiin.

Tentti ohiiiii

...ja tekis mieli kiljua, helpotuksesta (mie tein sen, mie tein sen x 1000) ja harmituksesta (miten se aika aina loppuu kesken?!). Tentin pituus on täällä siis aina 4 tuntia. Se ei riitä mi-hin-kään, ainakaan tälle poro-oikkarille. Semminkin kun näissä kokeissa saa olla kaikki maailman materiaalit mukana, ja niiden pläräilyyn ja tutkailuun kuluu oma aikansa. Olen tottunut siihen, että saa vaan istua ja miettiä. Edes vähäsen siis! Eikä tarvisi kynä sauhuten pukata (englanninkielistä) tekstiä heti alkuhetkistä asti. Niin se elämä kai opettaa.

Mitään säkenöivää menestystä en tästä tentistä odota, koska osa arvosanasta määräytyy hieman huonommin menneen seminaarikurssin perusteella. Sinänsä ikävää, koska olen aidosti kiinnostunut aiheesta (ihmisoikeudet Euroopassa), ja ristiriitaistakin, sillä koen kyllä oppineeni asiasta kovasti. Mutta jos suinkin läpi könyän ja saan kasan noppia vietäväksi kotiin, niin eiköhän se riitä tällä erää. Nyt siis vain peukalot pystyyn, tulokset selviävät kai vasta sitten kun olen jo kohtuullisen turvallisesti kotona eikä tarvi enää noloilla kurssin opettajan tutkivan katseen alla.

Solumme saksalainen nuoripari lupasi kokata tänä iltana yhteisesti meille kaikille. Pariskunnan miehenpuoli on tajuttoman hyvä ruuanlaittaja, joten mukava ilta tiedossa. Jospa nakertaisikin lounaaksi vain jotakin pientä, niin olisi maarussa hyvin tilaa kansainvälisille kokkausinnovaatioille :) Ja itse asiassa tämä aamu oli niin jänskä, ettei mulla ole edes nälkä vielä...

Viikonloppua

Eilen piipahdin vaihtarikavereitten kanssa Valmierassa norjalaista Ina-ystäväämme katsomassa. Herttainen Ina oli kanssamme samalla kielikurssilla ja opiskelee nyt matkailualaa valmieralaisessa korkeakoulussa.

Oli ihana päästä hetkeksi ulos Riiasta. Valmiera on noin 30 000 asukkaan kaupunki jotakuinkin 100 kilometriä Riiasta koilliseen. Matka taittui bussilla parissa tunnissa, ja maksoin meno-paluusta suomalaiselle melko huvittavat hieman päälle 5 latia. Joukkoliikenteen hinnat eivät täällä yleensäkään päätä huimaa. Olisi pitänyt älytä matkustella enemmän maan sisällä.

Emme tehneet mitään sen kummempaa, kuljeksimme vain hieman ympäriinsä, kävimme puistossa, katselimme linnanraunioita ja söimme halvasti mukavassa kahvilassa. Pikkukaupungin kasvot ovat ystävällisemmät ja kiireettömämmät kuin mihin Riiassa tottuu: talot ovat matalia, kadut aika hiljaisia, englantia pulputtavia vaihto-opiskelijoita saatetaan pysähtyä katselemaankin. Kävelimme mäntymetsän halki ja ohitimme rivin omakotitaloja, joiden ikkunat hohtivat valaistuina neliöinä vielä hämärään kevätiltaan. Jokin siinä muistutti minua niistä paikoista, joissa olen itse kasvanut ja elänyt. Tuntui kuin olisi palannut kotiin.


Ina ja Teija onton puun sisällä.


Minä & hupsua taidetta.


Somia taloja puistossa.


Linnanrauniot.

Kevät väsyttää

Mmmh. Energiatasoni ovat nollassa, tai ainakin aika lähellä sitä. Kuta enemmän valo lisääntyy, sitä sitkaammin uuvuttaa. Kummallinen yhtälö; ennen tämä vuodenaika on pikemminkin antanut minulle lisää potkua ja onnellisen olon sydämeen. Nyt en viitsisi juuri pikkurilliäkään nostaa - siihen nähden selviytyminen koululle asti tänään on melkoinen saavutus. Vielä pitäisi saada itsensä opiskelemaan, ja illalla on luvassa EU-oikeuden luentojakin kello 15 - 19, siis neljä tuntia perjantai-iltana! Mikä näitä ihmisiä oikein riivaa? Onneksi kurssia vetävä saksalainen professori on mukava luennoitsija, eikä aihekaan - vapaa liikkuvuus sisämarkkina-alueella - ole yhtään kauheimmasta päästä. Silti lasken jo, montako kahvikuppia tämän illan ponnistus tuleekaan vaatimaan.

Tuntuu, että pitäisi olla enemmän kiinnostunut ympäristöstään ja pyöriä kaikkialla, ottaa tilaisuuksista kaikki irti nyt kun täällä kerran on. Sen sijaan löydän itseni monesti vain lojumasta reporankana kotoa, kun periaatteessa voisi olla valloittamassa vaikka mitä uusia seutuja. Kaduttaakohan sitten Suomessa? Vaihtarikarusellissa on ainakin tullut pyörittyä ihan kiitettävästi: ollaan parina päivänä vierailtu soluissa puolin ja toisin, syöty pannukakkuja ja maisteltu vähän Mustaa Balsamiakin.
Täksi illaksikin olisi kutsu Eurooppa-teemaisiin juhliin - eikä kenen tahansa järjestämiin: herttainen pohjoisen tyttö Laura tulee Torniosta (kävimme samaa lukiota) ja opiskelee Rovaniemellä (Lapin yliopistossa, ylläri) ja on siis myös täällä vaihdokkina. Emme yhteisestä aika-paikka-historiasta huolimatta tavanneet koskaan Suomessa! Jospa jostakin löytäisin tarvittavat kiksit lähteä eurooppabilettämään edes hetkeksi illalla.

Olen muutamaan otteeseen katsellut silmät pyöreinä kaupungin muotiskeneä. Pari päivää sitten näin täällä RGSL:ssä uuden saavutuksen: mikroshortsit koulussa. Tai olivathan ne hyvinkin juristille tai ekonomistille sopivat, erittäin virallisesta ja asiallisesta tummasta kankaasta ommellut suorat housut - niistä vain puuttuivat lahkeet kokonaan :) Kangasta oli oikeasti juuri ja juuri pakaroiden peitoksi. Ja sukkahousut olivat tietenkin läpinäkyvät, eli paljasta reittä sai ihailla aivan huimaaviin korkeuksiin asti. Vyötäröstä ylöspäin tyttö oli vaatehtinut itsensä täysin korrektiin kauluspaitaan. Kontrasti oli suorastaan hupaisa. Ehkä opiskeluajasta tosiaan kannattaa ottaa kaikki irti, ei nimittäin aivan heti tule mieleen sellaista asianajotoimistoa, valtion virastoa tai investointipankkia, jossa voisi itseään noin villisti työpukeutumisen saralla toteuttaa. Vaikka kuinka olisi Casual Friday käytössä...

Minä itte revittelin eilen kevhään (on se jo täällä!) kunniaksi ja pukeuduin violettiin hameeseen ja somiin korollisiin nauhakenkiin. Ajattelin, että jokaista tänne raahattua vaatekappaletta käytän kyllä ihan varmana ainakin kerran, ettei jää jeesustelun varaa. Olihan se hameessa kiva kekkaloida ja oli nättikin olo, mutta voih ne kengät. Kuka piru kävelee korkokengillä pitkin mukulakivikatuja? Minun tietysti piti kokeilla, jotta kokemus olisi mahdollisimman autenttinen... Oli se. Liiankin. Ja toiset viilettää menemään kymmenen sentin kiiltonahkastileteillä ku ei mittään. Ihmeellinen maailma. Vaihdoin täksi päiväksi suosiolla tasapohjaisiin!

Kökkerö, nyt tää vähän tsemppaa ja lähtee tästä loruilemasta. Kirjasto kutsuu, kahviautomaatin kautta :)

Yksin, vaihteeksi

Vierasviikkoni päättyivät eilen, kun Leena ja Joonas lähtivät takaisin Suomeen (oletan, että sitä ollaan jo turvallisesti perillä Rovaniemellä). Nyt tuntuu kumman hiljaiselta, sillä jättisolumme on muutenkin tyhjillään. Minäkin kipitän luennoille pian. On taas jonkinlainen homma hinautua takaisin opiskelun ihmeelliseen maailmaan pienoisen tauon jälkeen. Onneksi join äsken ison kupin kahvia...

Leenan ja Joonaksen kanssa emme puuhastelleet mitään kovin suurisuuntaista. Kierreltiin kaupungilla, hilluttiin hieman muiden vaihtareiden kanssa ja käytiin katsomassa keväistä Jurmalaa. (On se meri aina niin hieno!) Joonasta vähäsen riepoi lenkkitossujen puute, mutta ehkäpä mukana uskollisesti seurannut tenttikirja korvasi sitä edes hieman :p Toivottavasti viihdyitte, oli tosi mukavaa kun kävitte.

Omakin oleiluni täällä on kääntymässä loppua kohti. Se tuntuu mukavalta ja surulliselta ajatukselta yhtä aikaa. En kyllä ole ollut täällä kuin 10 viikkoa, miten voin edes ikävöidä vielä takaisin, kysyisi joku hc-reissaaja. En tiedä. Kolmen kuukauden vaihtopätkää sanotaan monesti aivan liian lyhyeksi, mutta tässä tapauksessa se vaikuttaisi olevan vallan sopiva aika. Tiedän, että kotona odottaa vino pino tehtäviä, ja lukujen eteenpäin vieminen tuntuu vaihteeksi tosi kivalta ajatukselta - olen katsellut jo sopivat tenttipäivätkin loppukeväälle. Ja koska RGSL:n luennot päättyvät jo parin viikon päästä, täällä ei jää mitään opiskelullisestikaan kesken, vaan saan vietyä kaiken (kunnialla..) loppuun.

Varasin siis lennon takaisin Suomeen hetki sitten. Lennähdän nopsaan ja halvastikin Air Balticilla suoraan Ouluun koeviikon jälkeisenä sunnuntaina 29.3. Tai ainakin ne sellaisen lipun minulle myivät, toivottavasti vuorot sitten lennetään, vaikka talouskriisi kuinka likistäisi joka suunnalta! Olen kumminkin sen verran mukavuudenhaluinen jo, että jätän ilolla pois junaliikenteen kanssa ähräilyt välillä Tampere-Oulu.

Nyt vähän sienikeittoa ja sitten koululle! En olekaan juuri nenääni siellä näyttänyt viime viikolla, neljä tuntia EU:n sisämarkkinaoikeutta tarjoaa varmaan pehmeän laskun :)

Välähdyksiä Vilnasta

Akin vierailun lopuksi hilasimme itsemme pariksi päiväksi Liettuan puolelle pääkaupunkia katselemaan. Bussimatka Riiasta Vilnaan kesti reilut neljä tuntia.

Kaikki ei matkalla mennyt aivan putkeen - minä kitisin taas liikaa kylmää ja väsymystäni, ja miehityksen mustia aikoja dokumentoiva KGB-museokin oli harmittavasti kiinni sekä maanantaina että tiistaina, joten se jäi näkemättä. Onneksi Vilnassa on paljon, paljon muutakin koettavaa... Ja ehkä väliin on ihan hyvä keskittyä myös siihen kauniiseen ja hyvään.



Old Market Guest House, pieni kuuden huoneen majatalo Vilnan vanhankaupungin laidalla. Jokainen huone on yksilöllisesti koristeltu. Rentouttavan rauhallinen paikka. Huoneen hintaan sisältyy huoneeseen kannettu aamiainen.


Huoneemme teema oli Flower Market. Somissa lampunvarjostimissa riippui tekomurattia. Ja taas oli yksi seinä vihreä!


Tulopäivänä menimme syömään perinteisen liettualaisesti hauskaan kellariravintolaan. Alkuruuaksi oli keittoa smetanan kera. Minä söin vahvistukseksi oudon kanasalaatin, Aki tilasi reippaasti perunataikinasta tehtyjä, lihatäytteisiä pumpuloita, joita myös zeppeliineiksi kutsutaan (joko muotonsa tai valtavan kokonsa vuoksi, mene tiedä). Zeppeliinit leijuivat pöytään jytkyyn kermakastikkeeseen upotettuina. Aksu kehtasi vielä valittaa ähkyä jälkeenpäin, vaikkei edes syönyt kaikkea...


Sitten olikin aikaa kierrellä viehättävillä kaduilla. Minä kujalla, jolla oli muinoin paljon kirjakauppoja.


Keskiaikaisten kaupunkienkin mittakaavassa vanha Vilna on tupaten täynnä kirkkoja. On mahdotonta kulkea edes korttelinväliä näkemättä yhtäkään: kun yhden jättää kulman taakse, kolme on jo silmien alla. Tässä siintää Pyhän Jumalanäidin kirkko.

Vilnan katedraali kellotapuleineen. Ensimmäinen versio katedraalista rakennettiin tälle muinaiselle pakanallisen ajan pyhälle paikalle 1200-luvulla.


Eräästä kadunkulmasta löytyi pieni tee- ja kahvipuoti. Ulkoseinien koristelu on aika vinkeä.


Aamunkoiton portti tehtiin kaupunginmuuriin 1500-luvulla. Vuosisata myöhemmin karmeliitat rakensivat porttiin pienen kappelin ihmeitätekevälle Neitsyt Marian kuvalle.


Kaiken ihmettelyn jälkeen oli hyvä napsaista iltapalaa. Aki herkuttelee täytetyillä pannukakuilla.


Näkymä vanhankaupungin raatihuoneentorilta. Rakennukset ovat matalampia, pienempiä ja jotenkin herttaisempia kuin Riiassa. Pikkukaupunkimaista tunnelmaa!


Jo edellä esitelty Pyhän Jumalanäidin kirkko lähiperspektiivistä.



Katutaidetta Uzupiksen taiteilijakaupunginosasta. Ainakin ennen kortteleissa asusteli boheemia porukkaa, nyttemmin Uzupis on varsin haluttu ja kaiketi kalliskin asuinalue.


Myös Vilnasta löytyi lukkosilta, johon rakastavaiset lyövät lukon kiinni hääpäivänään. Tämä pari sai toisensa minun syntymäpäivänäni.


Vilnan yliopisto on itäisen Euroopan vanhin: jesuiitat perustivat sen 1500-luvulla. Rakennussokkelosta löytyy 12 sisäpihaa...


...ja oma kirkko, tietenkin. Omistettu pyhille Johanneksille. Kirkon barokkialttarit ovat tyrmäävän upeita.

Muutama päivä Vilnassa vierähti kuin unessa. Mieleen jäi kymmenien kirkkojen lisäksi vanhan keskustan jotenkin ihmeellisen eteläeurooppalainen tunnelma. Kyllä siellä olisi kesällä upeaa. Aki odottelee bussia linja-autoasemalla.

Riian Pietarinkirkko ja muuta

Riian vanhakaupunki on tietenkin täynnä kirkkoja. Aki on tässä Pietarinkirkon edessä. Patsas esittää vanhasta sadusta tuttuja Bremenin soittoniekkoja, ja on - ylläri, ylläri - lahja Bremenin kaupungilta.

Hieman mittasuhteita. Pietarinkirkko on yksi Riian vanhimmista kirkoista.

Sitten puksuteltiin hissillä kellotorniin yli 70 metrin korkeuteen. Ylhäällä oli kylmä! Tuuli veti vedet silmiin ja jääti villakangastakkini läpi...


...mutta näkymät olivat huikeat!

Silti olin näin tyytyväinen, kun laskeuduttiin maan tasalle läheiseen teehuoneeseen. Aki sanoi, että heti näkee naamasta että Sanna on päässyt lämpimään.

Lääketieteen museon pihalla. Aksu halusi itse leikkiä luurankoa.

Päivä oli huikean kaunis ja kirkas. Kuvassa Riian linna, jossa on nykyisin museoita ja presidentin asunto.

Kuvia

Riian ortodoksinen katedraali kahdesta kuvakulmasta.


Eräässä keskikaupungin korttelissa on hieno putiikkialue, jota kutsutaan Berga Bazarsiksi sen perheen mukaan, joka omisti kiinteistöt ennen kuin pakeni Latviasta miehityksen vuoksi. Nyttemmin perhe on jo saanut omansa takaisin. Basaarien kaarikäytävät ja pikku pihat ovat upeita talven iltavalaistuksessa.


Öinen näköala Reval Hotel Latvijan 26. kerroksesta Skyline Barista.

Emme ole syöneet liikaa pannukakkuja, meillä on vain viinirypäleet poskissa. Oikeasti.

Lentokentällä

Tönötän Riian lentokentällä vähän pöllämystyneissä tunnelmissa. Saattelin Akin koneeseen reilu tunti sitten (taidat Aksu olla jo Suomen kamaralla nyt) ja jäin samalla odottelemaan Leenaa ja Joonasta, jotka kirmaavat saapuvien lentojen aulaan puoli yhdentoista maissa.

En ole kirjoitellut mitään yli viikkoon, koska on pitänyt hytistä kaupungilla Aksun kanssa! Tosiaankin, olemme vaellelleet tuntitolkulla pitkin kahden maan pääkaupunkien kujia & katuja, ja suurimman osan siitä ajasta olen palellut mittaamattomasti. Ja ollut väsynyt. Ja nälissäni. Ja muistanut inkuttaa kylmästäni, väsystäni ja nälästäni :) Siltä se ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu... Matkaseurani kuitenkin hallitsi hermonsa kerrassaan ihailtavasti. Sen sijaan, että olisi jättänyt Vilnan linnavuorelle kököttämään ja möpisemään, Aksu vei minut aina uuteen kahvilaan tai teehuoneeseen juomaan kuumaa ja sulattelemaan kalikoiksi kylmettyneitä sormiani. Kiitos, että jaksoit!

Olimme viisi yötä Riiassa ja kaksi Vilnassa. Kirjoitan Liettuan retkestä myöhemmin, tässä joitakin kuvia vaihtokaupungistani. Kävimme täällä kaikissa tärkeiksi kokemissani paikoissa: vanhassakaupungissa ja keskustorilla tietenkin, miehitysmuseossa, neuvostoaikaisessa piirakkapaikassa, hieman pahamaineisella asuntola-alueellani, RGSL:n liepeillä jugend-arkkitehtuuria katselemassa, Lidossa syömässä, Skyline Barissa ihailemassa alla levittäytyvää kaupunkia... Ja mahtuipa mukaan jotakin ihan uuttakin, kuten kotoisa pikku bluesklubi Dzirnavu ielalla ja lääketieteen historian museo.


Heippa kaikki, täällä mää nyt oon. Näytän ihan vaan kahvilla olevalta, mutta oikeasti istun Riian vanhassakaupungissa viihtyisässä cocktail-paikassa, jonka nimi on liian söpö kerrottavaksi. Mutta voin sanoa, mitä maistelen: kuumaa mustaherukkamehua ja Riian kuuluisaa mustaa balsamia. Se on klassinen juoma pakkasta ja flunssaa vastaan.


Minä onnellisena jätti-Lidossa. Ilon syy: liiallisen savunmakuinen kanavarras ja ruokaseura.


Aki oli hyvä löytämään mielenkiintoisia yksityiskohtia jugend-pytingeistä.


Osia Riian hostellihuoneestamme. Kaksi seinää oli vaaleanpunaisia, yksi vihreä. Kaunista.



Enemmän myöhemmin. Lähden vähän jaloittelemaan, Leena ja Joonaskin ovat jo koneessa matkalla tänne.

Vuorokauden vaihtuessa

Kamalan pitkä päivä takana. Valvoin eilen Teijan kanssa melkein aamukahteen, Teija teki kotitehtäviään ja minä painin kesätyöhakemusten kanssa. Aamulla heräsin yhdeksältä silmät ihanasti sikkurassa. Aamiaisen jälkeen sain raahattua luuni asuntolaan (jahkailuun oli mennyt jo monta päivää). Kävin siellä ensin suihkussa (asuntolan suihkua tulee ikävä!) ja menin sitten äkisemään asuntolan johtajalle takuuvuokrastani. Yllätyksekseni minun ei tarvinnutkaan alkaa syömälakkoon saadakseni omani takaisin, vaan rahat palautetaan samalla kun jätän avaimet helmikuun lopussa.

Asuntolalta heivasin itseni RGSL:n suojiin loppupäiväksi. Ohjelmassa oli luentoja iltaseitsemään, siinähän se aika leppoisasti menikin, useamman kahvikupillisen voimin. On kammottava tunne, kun luennolla alkaa vääjäämättä luisua hämärään horteeseen, eikä sitä voi estää mitenkään, ei vaikka kaivaisi kynnet kämmeniin. Ymmärryksen ylle laskeutuu sumuseinämä, joka häipyy vasta kun kokee heräämissäpsähdyksen - ja sitä ei voi taikoa esiin, se tulee jos on tullakseen. Säpsähdyksessä keho "nytkähtää" hereille: aivan kuin astuisi tietoisuuden alemmalta portaalta takaisin kynnyksen yli. Silmät räpsähtävät auki ja maailma ympärillä on taas aivan kirkas. Onkohan unikeskuksessani jokin häiriö? Vai ovatko opiskelijat aina kokeneet samaa?

Olin takaisin asunnolla ennen kahdeksaa. Tein kananmunasalaattia ja join teetä, järjestelin valokuvia. Vietän tätä nykyä huolestuttavan paljon aikaa tietokoneella. Sieltä löytyvät päivän lehdet, kontaktit kotimaahan ja vaihtarikavereihin, opiskeluasiat, viihde ja hömppä - oikeastaan hurjan iso siivu elämästäni. Miten ne ennen pärjäsivät ilman läppäreitä? Toki luen myös sitä ainoaa kirjaa, jonka otin mukaan Suomesta (Margaret Atwoodin kirjoituskokoelma Curious Pursuits), mutta pian sekin alkaa olla aika lailla pläräilty. Ostelisin kirjoja kuin hullu, jos niitä löytyisi! Englanninkielistä kirjallisuuttahan ei ole valtaisissa määrin tarjolla täällä, olisi hyvä jos osaisi venäjää.

Vatsani askarruttaa minua. Minulla on epämukava tunne, että se on hieman vöyrtynyt siitä kun tulin tänne. Ei suunnattomasti, mutta kumminkin niin, etteivät sammarit sujahda ylle yhtä vaivattomasti kuin ennen. Näköjään olen ottanut kakkupuodeista kaiken irti... Itseään ei pidä ottaa turhan vakavasti. Ihan hyvä silti, etten viivy täällä puolta vuotta :)

Teija nukkuu jo. Voisi olla aika antaa unen tulla. Enpä saanut kummempia havaintoja aikaan tänään... Olisin toki voinut keskustella ajankohtaisesti myös siitä tosiasiasta, että Latviaa kurittava taloudellinen kriisi on saanut poliittisen muodon: maan hallitus joutui eroamaan luottamuksen puutteessa. Vähän noloa tunnustaa, mutta nämä valtiota ravistelevat sotkut eivät ainakaan vielä perusvaihtarin yksinkertaisessa elämässä näy. Kuljen koulusta kauppaan ja asunnolle, pesen vaatteitani ja toisinaan iltaisin juon kavereiden kanssa olutta. Ja odotan, josko näkisin edes vilauksen keväästä ennen lähtöäni.

***

Viime lauantaina kävin Teijan ja Julian kanssa Daugavan toisella puolella, viimeinkin! Oli upean aurinkoinen päivä, ja Teijan piti kerätä luonnonmateriaaleja käsityöopintojaan varten. Etsimme jännittäviä kuivuneita kasveja ja risuja puhtaasta lumesta Teijan tiedekunnan läheltä. Kävelimme hyvän matkaa ihmeellisen rauhallisessa talvisessa metsässä ja vierailimme vielä kasvitieteellisessä museossa. Olihan siinä itse asiassa jo kelpo kimpale kevättä!

Teija ja Julia keräämässä talven törröttäjiä.

Minä ja mustikanvarvut.

Julia opiskelee maantiedettä ja tietää kasveista paljon.


Varjomme metsätiellä. Lyhyin on tietenkin Sanna.

Puutarhassa on aina kesä.

Kun kaukaa aivan tavallisen näköistä kukkaa erehtyy tarkastelemaan läheltä, siinä voisi olla tuntikausia. Katsokaa nyt! Ja jotenkin se vain tietää, miten tuollaiseksi kasvetaan.

Evästauolla saimme seuraamme kiltin ja pulskan kissan, jolla oli suuri halu työntää nenänsä Julian voileipiin.

Terveisiä kotiin

Kasvitieteellisen puutarhan raitajuorut kukkivat jo. Mitäs siihen sanot, Tarmontie?


Lähikaupan appelsiinit toivottavat Akille aurinkoista päivää.

Lunta tuvassa

...ja koko kaupungissa! Riika on saanut talvisen peitteen uudestaan lämpimän ja sumuisen lumettoman jakson jälkeen. Kovin kylmää ei ole nytkään, vain muutama hassu aste pakkasta. Pientä hiutaletta putoilee koko ajan. Täällä on jopa kohtuullisen jouluinen fiilis.

Istun RGSL:n aulassa upottavalla sohvalla juuri mistään mitään tajuamatta - söin juuri hiukan kanaa ja kolmen miehen annoksen riisiä. En tajua tätä paikallista lounasravintolasysteemiä, jossa ruoka lapetaan valmiiksi aikuisten ihmisten lautasille. Lisuketta - olipa se riisiä tai jotakin muuta - roimaistaan aina varmuuden vuoksi niin reilulla kädellä, että xxxxxl-vatsakin varmasti täyttyy. Pienemmän sellainen satsi jo halkaisee, vaikka yrittäisi syödä vain puolet...

Odottelen täällä iltaluentojen alkamista (17.00-19.00). Minulla on tässä jaksossa taas kaksi kurssia, toinen EU:n sisämarkkinaoikeudesta ja toinen valtioiden vastuusta kansainvälisessä oikeudessa. Ymmärtäkää miten haluatte, minä en ainakaan ymmärrä ollenkaan :) Eiköhän kaikki kuluvien viikkojen aikana selviä, toivottavasti. Edellisen jakson kokeet olivat viikko sitten. Toisen (Changing European Human Rights) uusin mielelläni, koska olin monesta syystä aika tonttuna kokeessa, mutta toisesta (International Humanitarian Law) napsahti yhdeksikkö. Täällä arvosanat menevät siis asteikolla 3/4 - 10.

Arki uudessa asunnossa on lähtenyt rullaamaan hyvin. Kämppikseni ovat mukavia, ja asunto on tosi toimiva. En tosin tohdi edes ajatella, mitä niiden vanhojen seinien sisässä muhii... Olenpa vain tyytyväinen, että asun hyvin todennäköisessä homekämpässä enää vain joitakin viikkoja. Ensi viikollahan pääsen minäkin kokeilemaan turistielämää, kun Aki tulee käymään. Saan asua hostellissa, käydä Liettuassa ja kaikkea. Ja samana päivänä kun Aksu palaa kotiin, Leena ja Joonas lennähtävät pohjoisesta koristamaan arkeani pitkän viikonlopun verran. Odotan mukavia aikoja.

En ole päivittänyt blogiani juuri lainkaan tässä kuussa. Koko ajan olisi niin paljon tekemistä; melkein aina on joku kiskomassa hihasta jonnekin. Se on mukavaa, mutta ei jätä kovin paljoa aikaa pitää elämää järjestyksessä. Ja kun siihen päälle laskee parin viikon mittaisen sairasteluni ja tämän asuntoshow'n, niin ehkä kaikki saamattomuuteni muuttuu käsitettäväksi. Samaan aikaa yritän järjestellä paluuni jälkeistä elämää Suomessa kesätöineen kaikkineen ja taistella asuntolani kanssa maksamastani takuuvuokrasta, jota ne eivät ilmeisesti ole minulle kovinkaan helposti luovuttamassa takaisin (aaarrggggh). Viikonloppukin olisi tekemisineen tulossa. Ehkä lauantaina rojahdan vain sänkyyn enkä nouse kahteen päivään :P Vaan sitä ennen pitäisi selviytyä kahden tunnin luentopaketista. Mie lähen hakemaan kahvia nyt!

...raparperin alla sammakolla koti oli kultainen...

Minulla on uusi koti Riian keskustassa. Vuokrasin sen 5:n muun ihmisen kanssa, neljä on vaihtarikavereita (Teija, puolalainen Zuzanna sekä Julia ja Jana Saksasta) ja viides yhden vaihtarin poikaystävä. Asunnon etsiminen vuokraneuvotteluineen ei todellakaan ollut ihan helppoa - Julia, joka koko hommaa pääasiallisesti hoiti, kävi 30 viestin mittaisen sähköpostikirjeenvaihdon kiinteistönvälittäjän kanssa - mutta lopulta asia järjestyi.

Uusi kotimme on viidennen kerroksen kämppä vanhassa talossa lähellä keskusasemaa, ei varsinaisesti enää loistokunnossa, mutta menettelee ihan hyvin. Tilaa löytyy rapeat 130 neliötä. Vuokra ilman juoksevia kuluja (kaasu, vesi, sähkö, internet) on alle 80 latia/kk/nuppi. Makuuhuone tosin täytyy jakaa toisen kanssa, mutta huoneet ovat suuria.

Pienoisia kysymysmerkkejä aiheuttaa Janan poikakaveri, joka siis tulee asumaan kanssamme viideksi viikoksi. Pariskunta on tosi tuore - ne ehtivät olla yhdessä vain kuukauden ennen kuin Jana tuli Riikaan. Hieman siis arveluttaa, haluanko asettua niiden seinän taakse :p

Näpsin tänään joitakin kuvia paikasta. Alan siirtää tavaroitani tuonne huomenna. Vuokrasopimus Priman kanssa jatkuu helmikuun loppuun, joten minulla on kokonaista kaksi kämppää täällä :o En minä tästä rahallisesti juuri voitolle jää, vaikka vuokra onkin asunnossa paljon alempi kuin asuntolassa. Ajattelin vain, että kun vaihdossa ollaan, niin ollaan sitten kunnolla ja koetetaan mahdollisimman monia uusia asioita. Asuntola on nyt nähty, on tosi hienoa että avautui tilaisuus kimppa-asumiseen keskikaupungilla kavereiden kanssa. Tytöt olivat mukavia, kun hyväksyivät minutkin, vaikka lähden takaisin Suomeen niin aikaisin ja jätän jälkeeni uuden vuokralaisen etsimisen vaivan..


Eteinen.

Keittiöstä puolet.

Olohuone.

Olohuone.
Makuuhuone III:een on pääsy olohuoneen kautta.



Makuuhuone II.
Makuuhuone I.
Makuuhuone I:ssä on myös piano, mutta en hoksannut kuvata sitä.