Jana, Vassilena ja JP saattoivat minut sateisena sunnuntaiaamuna lentokentälle. Hyvästien jättäminen on aina murheellista, mutta erityisen pahalta se tuntuu silloin, kun joutuu lähtemään pois kesken kaiken. Onneksi olin kotona jo muutaman onton tunnin jälkeen. Oulunsalon kentällä rojahdin vastaan kävelevän Akin syliin itkemään. Nyt, kun olen saanut levättyä, olo on jo seesteisempi. Mutta kaikesta toipumiseen menee silti hieman enemmän aikaa kuin olin aluksi ajatellut.
Sain eilen tietää, että viimeinenkin RGSL:n tentti meni läpi. Jospa sen voimalla jaksaisin purkaa matkatavarani - ne ovat yhä levällään olohuoneen lattialla. Kaikenlaista minä ehdinkin mukaani kerätä kolmessa kuukaudessa... Tärkeimpiä tuomisia ovat kuitenkin ne, jotka eivät paina mitään - niitä minä kannan pääni sisällä.
Edessä on vielä jonkin verran paperityötä ja kaavakkeiden palauttelua kotiyliopistolle. RGSL:n kaltaista mahdollisuutta olisi Lapissakin hyvä hyödyntää enemmän. Olisi nimittäin aikamoinen synti, jos minun jälkeeni ei muita vaihtareita Riikaan lähtisi. Se kun on upea kaupunki! Ja Baltia, vaikka niin lähellä onkin, ei vaihtokohteena ole sieltä tavallisimmasta päästä muutenkaan. Tämä kaikki on tietysti omien kokemusteni värittämää... mutta aina ei tarvitse kiiruhtaa toiselle puolen maailmaa löytääkseen jotakin ikimuistoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti